Tikapuita pitkin taivaaseen

A niin kuin aamu. Vuorokauden paras aika. Tykkään oikeasti herätä aikaisin ja tehdä asioita, käydä lenkillä ja olla vaan. Ja kaikki muut yleensä nukkuu. Paitsi että yleensä en vaan pääse ylös. Parasta on silti herätä aikaisin, päivä on heti pilalla jos nukkuu yli yhteentoista. Sitä paitsi aamulla kaikki on kauniimpaa.

B niin kuin brother. Veli-Eelikki. Kyllähän ois jääny monet hyvät naurut välistä. Ja tappelut. Ja kyllähän olisi ollut mun elämä meleko tylsää.

C niin kuin case. Okei huono mutten kertakaikkiaan keksiny mitään muuta. Mutta toisaalta, onhan niitä tullu työnneltyä, todettu ne huonoiksi päikkäripaikoiksi ja kaikkea muuta turhaa, eikä loppua näy.

D niin kuin doodle. Parasta, ja teen sitä melkein aina, kun pitäisi muka keskittyä koulussa, ja ihan muuten vaan. Turhaa, mutta kivaa.

E niin kuin en tiiä. Voisin opetella sanomaan jotain muuta ja päättämään asioita.

F niin kuin fazer. Tarviiko mun ees sanoa mitään? Tai joo, ilman ei tulisi elämästä mitään.

G niin kuin glögi. Elämä paranee heti, kun saa mukin glögiä, oikein pahassa tilanteessa kaksi, mutta kuitenkin.

H niin kuin hankala. Minä kuulemma olen.

I niin kuin ihmiset. En osaa elää ilman. Tylsää olla yksin omassa huoneessa aina vaan, kun voi hyppiä pitkin kyliä kavereitten ja ystävien kanssa. 

J niin kuin joulu. Koska sekin on ihan kohta. Minä ihan tykkään, kivaa kun saa vaan olla. Niin ja suklaata. Ja sitä glögiä. Ärsyttää kyllä toisaalta turha hypetys kaupoissa, joka alkaa lokakuun puolessa välissä. Miksi siitä pitää tehdä niin kaupallinen juttu, kun se ei sitä ole. Hnngh.

K niin kuin kahvi. Juon sitä ihan liikaa. Enkä keksi perusteluja. Onhan se nyt hyvää, kiva käydä ihmisten tykönä kahvilla ja kivaa kun ne tulevat meille kahville.

L niin kuin lappi. Tytön saa pois lapista, muttei lappia tytöstä. Sata sydäntä tähän perään.

M niin kuin musiikki, mummin sekamehu ja muumimukit. Valitseppa sitten nuista. Jos joku noista jäisi pois, elämä olisi erittäin ikävää.

N niin kuin nuuskamuikkunen. Oli pienenä aina salaa paras ja saatoin salaa olla vähän ihastunut. Mutta paras se on vieläkin.

O niin kuin onni. Pitäisi muistaa useammin. Tässä elämässä ei oo mikään vikana, mulla on loppupeleissä kaikki tosi hyvin, kaikkea mitä tarvin oikeasti. Nyt, kun rupesin oikeasti miettimään, en osaa enää kirjoittaa. Perhe ja kaverit ja ystävät. Pieniä asioita. Kiitos sinulle, että olet. Liian harvoin sanoo toiselle, kuinka paljon merkitset ja tärkeä olet. Itseasiassa tuosta aiheesta voisin paasata piitkään, mutta ehkä en tee sitä nyt, vähän meni ohi aiheen, mutta ei se mitään.

P niin kuin PMMP ja Pariisin Kevät. Ei mun tartte edes sanoa mitään.

R niin kuin reissaaminen. Parasta, antoisinta, ihaninta. On vaan niin kivaa päästä pois sieltä missä on, tutustua uusiin ihmisiin, seikkailla milloin missäkin.

S niin kuin sello. Viharakkaussuhde. Nykyään rakkaus, ja se on ylikivaa.

T niin kuin talvi. Se on ihana. En osaa oikeesti päättää et mikä vuodenaika on kivoin, mut talvi on kyllä kiva, jos on lunta ja pakkasta.

U niin kuin ulkoilu. Ja jormailu. Mikään ei oo kivempää kuin rämpiä mettässä, vuodenajasta riippumatta. Mahollisimman päämäärättömästi.

V niin kuin vesi. Maailman paras elementti. Tykkään aivan hirveästi uida, katsella vettä, kuunnella sitä. Hienoja kuviakin siitä saa. Parasta joskus vain istua tuolla jossain joen varrella, kuunnella sitä meteliä ja olla. 

Y niin kuin yrittäminen. Ei siitä oikeesti tuu mitään, jossei edes viitsi yrittää, koska en kuitenkaan osaa enkä onnistu. Ärsyttää ihmiset, jotka ajattelevat noin. Ei sinua kukaan heitä jokeen, jossei onnistu, edes toisella tai kolmannella kerralla. Vaikka minut meinattiinkin, mutta tappelin vastaan, ja opin.

Ä niin kuin äiti. Niimpä.

Ö niin kuin ööö. Toinen "en tiiä".

Vihdoin tämä postaus on valmis. Taistelin tämän kanssa ihan liian pitkään, en edes uskalla myöntää. Halusin silti tehdä tämän. Onhan siitä kohta kuukausi, kun Homsantuu haastoi minut. Voivoi. Sitten päädyin puolivahingossa etsimään jotain instagram-kuvaa koneelta, ja vahingossa tästä tuli sitten vanhojen huonolaatuisten instagram-kuvien-kollaasi-päivitys. Voivoi sillekin. Ja tahtoisin haastaa Elisan sekä Eveliinannaksen, ihan vain, koska bustasin sen palanneen:--------) Tuntuipa tyhmältä taivuttaa tuo, ja tähän semmoinen apinahymiö.

 

 

 

 

 

 

Jokaisen vesipisaran sisällä on yksi maailma

Nyt ahdistaa, kun on ollut niin pitkä tauko, on tapahtunut niin valtavasti kaikkea, etten tiedä mitä pitäisi kirjoittaa ja kuinka moneen postaukseen ja mitä kirjoitan mihinkin. On tapahtunut niin paljon etten enää muista puoliakaan, mikä vähän harmittaa. Vaikka toisaalta, ei ole tapahtunut mitään ja olen vain istunut kämpillä. Sekin on toisaalta ihan riittävästi, jos viihtyy ja on kämppiksiä joiden kanssa voi vain istua tunteja keittiössä ja olla. En minä muuta nyt tarvitse, enkä ole jaksanut olla sen sosiaalisempi. Ja se on ihan hauskaa. Syysloma on melkein mennyt, ja pakko myöntää, että tää oli paras aikoihin. Ei tarvinut oikeasti tehdä mitään tai ressata mistään. Pystyin myös mennä ja tulla miten halusin, kun vihdoin sain käyttää autoa laillisesti. Seikkailin paljon ulkona ja olin onnellinen pakkasesta, päätin lähteä keskellä yötä ulos pakkaseen huomattuani revontulet, jotka olivat ehkä elämäni hienoimmat. Naapuri lahjoitti minulle jostain syystä käyttämättömänä olleen kolmijalan. Soitin selloa. Valvoin myöhään ja heräsin aikaisin, minkä ymmärsin herättyäni tänään puoli kahdelta. Niin on tapahtunut ehkä vain kerran aiemmin, hämmennyin. Kävin Haaparannalla ja shoppailin pikkuveljen kanssa. Ghost Stories pelasti paluumatkan, joka olikin hämmentävän lyhyt (yllättävää sinänsä, onhan Kemijärvelle tunnin pitempi ajomatka..) Mummi osti minulle uuden maton huoneeseen, lainasin varastin Roosalta verhot mun huoneeseen, ja nyt tää on hyvä. Kun sain tämän eilen valmiiksi, säikähdin, kun tuli ihan koti Kemijärvellä mieleen.

kesän viimeinen voikukka:------)

rakkausmatto:------)

Ennen lomaa keräsin viisi litraa viimeisiä punaviinimarjoja, kävin kiikkumassa ja heittelemässä ja ravistelemassa viimeiset omenat pois puusta ja säikähdin valkoista hämähäkkiä, joka hyppäsi viinimarjojen seasta. Meillä on pakastin täynnä erilaisia hilloja ja soseita ja marjoja ja omenoita ja voi voi. Mehumaija porisi keittiössä yhden päivän, nyt on sitten omenamehuakin neljä pulloa.

Kuukausi meni, että muistin ostaa pattereita pyörän lamppuun. Lähes joka kerta, kun kävelin halppikseen, mietin, että ne patteritpatteripatterit. Sitten kun kävelin kaupan ovesta ulos, muistin ne taas. Se ehkä kertoo jotain siitä, kuinka paljon olen stressannut ihan kaikkea, vaikken sitä myöntänytkään silloin. Kieltämättä vähän ahdisti kirjoitukset, koeviikko, elämä, meneillään olevat kurssit ja se, pääsenkö tästä koulusta koskaan pois. Nyt ei enää ahdista niin paljon, ja kun päätettiin etten kirjoitakaan pitkää matematiikkaa, jää mulla aikaa kaikkeen muuhun, en stressaa enää sitä ja saan oikeasti asioita aikaiseksi, ja pääsen ehkä myös englannin läpi keväällä. Rehtori, joka on myös oponi, piti minulle paluu maanpinnalle -kuumotuskeskustelun, jossa kertoi keksineensä mikä minun ongelma on. Minulla on kaksikymmentä eri palloa ilmassa, jotka olen sinne heittänyt, mutta jos jatkan samaan malliin, en saa ainuttakaan niistä kiinni. Ja se on aika totta. Minua kiinnosta niin moni asia ja teen paljon kaikkea, etten ehdi tehdä mitään kunnolla. Kuitenkaan en tahdo luopua niistä mistään. Tuo pitkä matematiikka nyt oli aluksi helpoin ratkaisu, mutta muista en vielä tiedä. Ja kuitenkin, kaikki se, mikä ei liity kouluun ja teen vapaa-ajalla, on henkireikä ja auttaa jaksamaan koulussa. Työt, elokuvien pyörittäminen, toiset työt, valokuvaus ja kaikki muu. Toisaalta, siihen menee sitten se läksyjentekoaika, mutta kun. hmph. Minua kiinnostaa niin moni asia, ja kuitenkaan ei mikään, ja pelottaa, että kun lähden täältä jonnekin, kyllästyn siihen heti. Ainoat asiat, mihin en tähän mennessä ole kyllästynyt, on valokuvaus ja piuhojen kääriminen, mutta ääääää en tiiä. En halua tehdä päätöksiä. Enkä kasvaa isoksi. Mutta kuitenkin tahdon jo lukiosta pois ja lähteä eteenpäin.

Mikään ei oo hämärempää ja kamalempaa kuin se, että heräät aamulla ja mietit, että mitäs helvettiä. Sitten tajuat kaiken olleen unta. Tilanteesta riippuen oot onnellinen, tai vähän surullinen, niin kuin tänä aamuna. Tässä talossa on jäätävän kylmä, pitäisi laittaa vuokranantajalle viesti, että tänne paleltuu taas. Olen silti onnellinen villapaidassa ja villasukissa, kynttilät ovat palaneet aamusta asti, taas alkaa hämärtyä. Kuuntelen Coldplayta ja tässä elämässä ei tällä hetkellä ole mitään vikaa. Uudet koulukuvat, kämppäkuva ja kaveriporukkakuva, saa mut joka kerta hymyilemään kun katson niitä tässä pöydällä, uusissa kehyksissä. Marken kissa tuhoamassa mun huonetta, mutta ei sekään mitään, se on oikeesti ihan kiva. Nyt päätin, että laitan syysloman kuvat vasta seuraavaan postaukseen, tämä ei valmistu muuten ikinä ja niitä kuvia on ehkä tuhat, ja nyt en jaksa alkaa käymään niitä läpi. Niin kuin Helsinki-kuviakin. hnnngh. Pakko antaa periksi.

oon satavarma, että noitten vesipisaroitten sisällä on yks maailma, jokaisen sisällä oma.

Ei sanota elämälle ei

Sen kun muistaisi. Ja nyt muistan ehkä taas vähän aikaa. Yksi vapaa viikonloppu muualla tekee yllättävän paljon. Sain taas motivaation elämään ja kaikkeen takaisin. Tai kaikkeen muuhun paitsi ruotsin lukemiseen, mutta tuokin on aika paljon. Vaikka väsyttää kyllä aivan tosi paljon, vaikka olen nukkunut tosi paljon. Elämäni ensimmäiset oikeat venetsialaiset. Enhän minä edes vielä toissa vuonna tiennyt semmoisten olemassaoloa. Olin perjantaina kokkolassa, sitten lestillä. Kokkolaan en olisi mennyt, mutta pariisin kevät. Sitäkin epäröin, sillä provinssin keikka ei minua vakuuttanut. Onneksi menin uudestaan. Se oli jotain niin hienoa, että se tuntuu vieläkin. Kyynärpää-taktiikalla pääsin mg:n keikan aikana ja jälkeen puolivahingossa eturiviin. Hymyilin valehtelematta koko keikan, ja pitkästi sen jälkeenkin. Vieläkin, kun alan miettimään sitä. Meinasin kuolla, kun jossain välissä tuijotin artoa silmiin loputtomalta tuntuvan ajan, ja hymyilin, ja nauroin, sitten jatkui laulu. Äänikin jäi sinne. Ja flunssa tuli takasin. Mutta ei sillä ole mitään merkitystä.

Syksy on tullut oikeasti. Vähän surettaa, mutta jos rehellisiä ollaan, en jaksaisi kesää enää yhtään. Silti on vähän ikävää, kun ulkona näyttää tosi lämpimältä, vaikka oikeasti siellä on kylmä. Onneksi on villapaitoja. Toppatakissa kuljin viime viikonlopun, ja elin toivossa etten sairastuisi uudestaan. Ulkona pimenee liian nopeaa. Huomema menen kauppaan ja oikeasti muistan ostaa paristoja pyörän lamppuun. Olen vähän kyllästynyt ajamaan sokkona ja säikähtämään, kun meinaan ajaa kissan päältä. Viimeksi puoli tuntia sitten.

Melkein ahdisti, kun lestillä oli niin paljon ihmisiä, muikkumarkkinat. Kyllä se kuitenkin illaksi tyhjeni, eikä tarvinnut ajatellakaan, että joku olisi kävellyt vastaan, kun käytiin kävelemässä. Taivaalla oli miljoona tähteä. Ja tähdenlento. Joka oli ehkä elämäni toinen. Toivoin salaa, mutta vallu bustasi minut heti. Sisällä oli sata kynttilää ja oli kiva olla vain. Taas mentiin ajoissa nukkumaan, vaikken olisi halunnutkaan, mutta se oli ihan fiksua, ja kivaa aamulla. Syötiin paljon markkinalakua, ja paljon muutenkin. En muista, milloin olisin viimeksi syönyt viikonlopun aikana noin paljon. Tai kotona. Ja onhan tuo vähän kuin kotiin menisi.

Hämähäkiltä sain omenoita ja valkosipulimajoneesin reseptin. Toissa viikonloppuna sain ajokortin ja vallu kävi oulaisissa häissä soittelemassa ja minä ajoin. Ihanat häät ja oli kivaa, kun löysinkin tuttuja sieltä. Hämmennyin aluksi vähän, kun en meinannut tunnistaa, vaikka minut tunnistettiin. Minulla on yhtä hyvä nimimuisti kuin äitillä, enkä jaksa yhtään, kun en vain tunnista ihmisiä. Tai sitten teen sitä vähän turhankin hyvin. En jaksa tätä ristiriitaisuutta. Ensi viikonloppuna pääsen kotiin. Nyt ärsyttää, kun en ottanut kokkolassa kuvia muualta kuin pariisin kevään keikalta, ja nekin vaikuttaa vähän hämäriltä, nyt kun lykkäsin ne tänne. Suntin varrella istuessani mietin monesti, että ompa nättiä, mutten vain jaksanut alkaa säätämään. Ehkä välillä ihan hyvä niin. Nyt nukun. Ja elän taas huomenna.

"Tässä keittiössä tuoksuu oikeasti koti, kun täällä laittaa ruokaa"

En ymmärrä enää mitään. Kaikki on ihan hämärää. Tai koulujen alun univelalla ja neljän päivän sairastamisella voi olla vaikutusta asiaan, mutta silti. Kaveri sanoi äsken, että tämä ei ole enää kaukana jostain saippuasarjasta. Myönsin heti. Preliminääri ja kirjoitukset pelottaa, eikä tää sairastelu auta yhtään, kun ei jaksa muuta kuin nukkua, ja vähän yrittää olla sosiaalinen. Olinhan minä jo kokonaisen viikon melkein koulussa. Kauheasti pitäisi yrittää koko ajan saada jotain aikaan. En jaksaisi stressata. Ja oon kyllä välillä vähän turhan hyvä ignooraamaan kaiken stressaavan. Päätin myös, että se, etten ole jaksanut tai ehtinyt ottaa kuvia, ei voi olla enää este eikä hidaste kirjoittamiselle. Sekin on ärsyttänyt. Ei ärsytä enää.

Tänään ostin halppiksesta maailman parhaat eväät flunssaiselle. Suklaata, eucalyptus-pastilleja, sitruunaa ja inkivääriä. En ole pääsyt Kokkolaan ostamaan inkivääriteetä, joten päätin läträtä itse. Sitruunaviipale ja inkivääriä ja hunajaa keitettyyn veteen, niin kyllä lähtee kurkkukipu ja ääni tulee takaisin. Ainakin minulla. Ja maistuukin hyvälle.

Mulla on ollut niin ikävä tätä kaikkea. Paljon ihania ihmisiä ympärillä koko ajan. Edes vähän rytmiä kaikkeen. Saa olla ja elää. Olen myös muuttanut, vähän syrjäisemmäksi ihan siitä keskeltä kaikkea. Ei se matka oikeasti ole kuin muutama sata metriä, mutta Kaustisen mittakaavassa se on aika paljon. Hassua, että tuommoiseen tottuu, että viisisataa metriä tuntuu välillä tosi pitkältä, mutta heti kun täältä lähtee jonnekin muualle, tai vaikka lenkille, se tuntuu taas ihan normaalilta.

Meillä on maailman ihanin keittiö. Sanoinkin yksi päivä kämppikselleni, että täällä tuoksuu oikeasti koti, kun täällä laittaa ruokaa. Tämä on oikeasti ensimmäinen koti Kaustisella, joka tuntuu kodilta. Täällä on kiva ja hyvä olla. Voisin vain istua keittiössä koko päivän ja jutella kavereitten kanssa. Tai oikeastaan olen tehnytkin sen, monestikin. Se on vain niin kiva. Ja koko talo on kiva ja kodikas. Koti. Tuparitkin oli ihanat, kun aluksi istuttiin vain pienemmällä porukalla ja syötiin hyviä ruokia. Se oli tosi hämmentävää, eikä mistään meinannut tulla mitään, kun kaikki maistui niin hyvälle, ja vuohenjuusto-hillo yhdistelmän jälkeiset reaktiot olivat jotain käsittämätöntä. Mutta käsittämättömältä se maistuikin.

Olin niin onnellinen, kun yksi päivä makoilin kaverin sängyllä ja kuuntelin kun se soitti pianoa. Olisin voinut makoilla siinä ikuisuuden. Ja teinkin sitä keväällä tosi paljon, ja yleensä sitten nukahdin siihen. Ei sitä voi selittää, sellainen on aina vaan niin hieno hetki, joka kerta. Joku niin älyttömän tärkeä ettei sitä voi käsittää on siinä lähellä, sitten se vielä soittaa, ja laulaa, ja minä kuuntelen. Ja olen onnellinen.

Mitä sitten käy, kun sitä ei enää ole?

Yksi yö vielä

Silloin kun olin pieni, kaikki pitemmät ajat laskettiin öissä, ei päivissä, kuten on tapana. Kuinka monta yötä täytyy vielä nukkua, että joku päivä tulee. Ei kai sillä mitään merkitystä ole, laskeeko öissä vai päivissä, mutta tuli vain mieleeni. Yhden yön päästä olen siis täysi-ikäinen.

Nyt olen viettänyt kahdet syntymäpäiväkahvit, syönyt kakkua ja piirakoita koko syksyn edestä, istunut sisällä verhot kiinni ja käynyt jo myöhässä olevia kuvia läpi, ollut iloinen hetkellisestä ilman viilenemisestä ja siitä, että on saanut pitää välillä jotain muuta päällä kuin shortseja ja toppia. Syönyt merkkareita ottaessani kuvia ja lähes itkenyt kun keskittyessäni olen purrut hampaita yhteen, ja sitten olen yrittänyt saada hampaita irti toisistaan. Istunut onnellisena moottoripyörän kyydissä. Hymyillyt. Paininut veljeni kanssa. Jäänyt ulos avaimet ja koirat sisällä. Istunut takapihalla ja katsellut loppumatonta ukkosta kolme päivää. Valvonut ensimmäistä kertaa koko kesän aikana ilman mitään syytä melkein aamuun asti, ihan vain koska en halunnut mennä nukkumaan. Iloinnut valoisista öistä, käynyt mustikassa, syönyt mahan täyteen mansikoita.

Varannut ajan pankkiin ja saanut freelancer-verokortin. Tehnyt osoitteenmuutoksen.

Nyt istun junassa matkalla etelään. Tai eihän pohjanmaa pohjanmaalaisen näkökulmasta ole etelässä, mutta lappilaisen mielestä on. Pelkään ja odotan innolla ensi vuotta, molempia yhtä paljon.

Eilen turhauduin pakatessani tavaroitani. Kun joku kysyy minulta missä asun, en osaa vastata. En vain osaa. En ole enää kemijärveläinen, enhän asu sielä enää kuin muutaman hassun viikon vuodesta, jos sitäkään. Rovaniemeläinen en ole koskaan ollutkaan, enkä varmaan tule olemaankaan, vaikka kirjani siellä ovat olleetkin. Kaustislainenkaan en ole, vaikka kirjanihan ovat siellä nykyään. Enkä oikein edes asu missään, vaikka Kaustisellahan asun. Periaatteessa. En tiedä mitään enää.

Hyppää kyytiin ja kaikki on vielä mahdollista. Minä hyppään. Onhan minulla vielä aikaa pohtia missä asun. Olen päättänyt, yritän unohtaa nämä turhautumiskohtaukset ja ottaa siitä kaiken irti, etten asu oikeen missään. Mikään ei sido minua mihinkään.


Minun suusta on kuulunut viimeisen kolmen viikon aikana melko monta kertaa "en halua kasvaa isoksi, en halua miettiä asioita", ja vastaus on ollut aina kannustavaa luokkaa "ootappa vaan". En kuitenkaan ole jaksanut ajatella tuota sen enempää negatiivisesti. Kyllä mun siivet kantaa. Toisinaan vähän turhan korkealle.

"Matkalippu on ainoa ostos, joka tekee sinusta rikkaamman"

Elämäni paras, hienoin, tapahtumarikkain, kuumin, kiireisin ja vähiten nukuttu kesä. Eikä se todellakaan ole vielä ohi, en jaksa stressata vielä koulua, nautitaan nyt tästä parista viikosta vielä. Ja oikeastaan toissapäivänä kirjakaupassa tulin iloiseksi koulujen alkamisesta. Tulin siis kotiin viikko sitten, kolmen päivän päästä lähden takaisin Pohojammaalle. Enkä ole tehnyt yhtään mitään, ja se oli tosi vaikeaa aluksi, kun oli tottunut viimeisen kuukauden aikana olemaan koko ajan menossa johonkin suuntaan. Ja justiin, kun tähän alkaa tottua, lähden takaisin. Olen onneksi selvinnyt kansanmusiikkijuhlien sekä komediakesän kuva-urakasta täällä ollessani, mikä on ollut suurin syy siihen miksen ole kirjoittanut, vaikka mieli olisi tehnyt, mutta "en voi koska ei ole saanut käytyä kaikkia kuvia vielä läpi".

Kaustinen folk music festival. Mulla oli niin kivaa ja ihanaa ja hauskaa ja mukavaa etten kestä. Hommaa oli välillä enemmän kuin tarpeeksi, ja välillä kävelin monta tuntia ympyrää, kun ei ollut muka mitään tekemistä. Sitten, kun tekemistä tuli, tuli kaikki yhtäkkiä päällekkäin, purku, soittokeikka, jonkun artistin opastus ja lapun juokseminen jonnekin. Mutta silti, se, että olin töissä, teki minun festareista niin paljon paremmat ja antoisammat kaikilla tavoin. Oli ihan mahtavaa tutustua uusiin ihmisiin, sellaisiin, joihin ei olisi muutoin tutustunut kuin työntekijöiden&talkoolaisten taukotilassa taivastelemassa kuumuutta. Oli ylipäänsä mahtavaa olla osana tekemässä Kaustisen kansanmusiikkijuhlia. En enää kykene muistamaan tuolta viikolta mitenkään kaikkea, tapahtumat alkavat mennä yhdeksi suureksi puuroksi. Mukulamatinea ja etenkin näppärit oli taas tosi hieno, Juha Kujanpää Ensemble ylihyvä, mikä se mies oikein on? Sitten oli vielä ne monet yhtyyet, joitten keikoilla oli jäätävät reivit. Älytön meininki koko viikon. Töissä ja öissä, joka ilta nuotiolla aamuun asti, aamulla töihin, älyttömän hienoja esiintyjiä joka päivä, mukavia ja avoimia ihmisiä festivaalialue täynnä, hyvää ruokaa (kiitos festivaaliravintola ja Amica!), uudet tutut (joista suuren osan nimiä en tietenkään tiedä, mikä ärsyttää minua ylipaljon). Voisin jatkaa listaa vaikka kuinka pitkään. Voisin ylistää tuota viikkoa vaikka kuinka kauan, sanat eivät riitä. Ensi kesän juhlia odotellessa. 

Sitten oli vielä Kaustisen Komediakesä. Meleko mielenkiintoinen kokemus ukkosineen, ihmisineen, darroineen, kasaamisineen ja purkuineen. Oli kylmä ja aurinko paistoi aina väärään aikaan. Oli silti hauskaa, sekä kivaa tehdä ensimmäistä kertaa yksin valoja.

Tuntuu, että tuo kuukausi jotenkin kasvatti minua tosi paljon. Ottamaan vastuuta, olemaan avoimempi ja rohkeampi. 

Ja sitten vielä paljon kuvia, ja lisää löytyy täältä.