Yksi yö vielä

Silloin kun olin pieni, kaikki pitemmät ajat laskettiin öissä, ei päivissä, kuten on tapana. Kuinka monta yötä täytyy vielä nukkua, että joku päivä tulee. Ei kai sillä mitään merkitystä ole, laskeeko öissä vai päivissä, mutta tuli vain mieleeni. Yhden yön päästä olen siis täysi-ikäinen.

Nyt olen viettänyt kahdet syntymäpäiväkahvit, syönyt kakkua ja piirakoita koko syksyn edestä, istunut sisällä verhot kiinni ja käynyt jo myöhässä olevia kuvia läpi, ollut iloinen hetkellisestä ilman viilenemisestä ja siitä, että on saanut pitää välillä jotain muuta päällä kuin shortseja ja toppia. Syönyt merkkareita ottaessani kuvia ja lähes itkenyt kun keskittyessäni olen purrut hampaita yhteen, ja sitten olen yrittänyt saada hampaita irti toisistaan. Istunut onnellisena moottoripyörän kyydissä. Hymyillyt. Paininut veljeni kanssa. Jäänyt ulos avaimet ja koirat sisällä. Istunut takapihalla ja katsellut loppumatonta ukkosta kolme päivää. Valvonut ensimmäistä kertaa koko kesän aikana ilman mitään syytä melkein aamuun asti, ihan vain koska en halunnut mennä nukkumaan. Iloinnut valoisista öistä, käynyt mustikassa, syönyt mahan täyteen mansikoita.

Varannut ajan pankkiin ja saanut freelancer-verokortin. Tehnyt osoitteenmuutoksen.

Nyt istun junassa matkalla etelään. Tai eihän pohjanmaa pohjanmaalaisen näkökulmasta ole etelässä, mutta lappilaisen mielestä on. Pelkään ja odotan innolla ensi vuotta, molempia yhtä paljon.

Eilen turhauduin pakatessani tavaroitani. Kun joku kysyy minulta missä asun, en osaa vastata. En vain osaa. En ole enää kemijärveläinen, enhän asu sielä enää kuin muutaman hassun viikon vuodesta, jos sitäkään. Rovaniemeläinen en ole koskaan ollutkaan, enkä varmaan tule olemaankaan, vaikka kirjani siellä ovat olleetkin. Kaustislainenkaan en ole, vaikka kirjanihan ovat siellä nykyään. Enkä oikein edes asu missään, vaikka Kaustisellahan asun. Periaatteessa. En tiedä mitään enää.

Hyppää kyytiin ja kaikki on vielä mahdollista. Minä hyppään. Onhan minulla vielä aikaa pohtia missä asun. Olen päättänyt, yritän unohtaa nämä turhautumiskohtaukset ja ottaa siitä kaiken irti, etten asu oikeen missään. Mikään ei sido minua mihinkään.


Minun suusta on kuulunut viimeisen kolmen viikon aikana melko monta kertaa "en halua kasvaa isoksi, en halua miettiä asioita", ja vastaus on ollut aina kannustavaa luokkaa "ootappa vaan". En kuitenkaan ole jaksanut ajatella tuota sen enempää negatiivisesti. Kyllä mun siivet kantaa. Toisinaan vähän turhan korkealle.