"Tässä keittiössä tuoksuu oikeasti koti, kun täällä laittaa ruokaa"

En ymmärrä enää mitään. Kaikki on ihan hämärää. Tai koulujen alun univelalla ja neljän päivän sairastamisella voi olla vaikutusta asiaan, mutta silti. Kaveri sanoi äsken, että tämä ei ole enää kaukana jostain saippuasarjasta. Myönsin heti. Preliminääri ja kirjoitukset pelottaa, eikä tää sairastelu auta yhtään, kun ei jaksa muuta kuin nukkua, ja vähän yrittää olla sosiaalinen. Olinhan minä jo kokonaisen viikon melkein koulussa. Kauheasti pitäisi yrittää koko ajan saada jotain aikaan. En jaksaisi stressata. Ja oon kyllä välillä vähän turhan hyvä ignooraamaan kaiken stressaavan. Päätin myös, että se, etten ole jaksanut tai ehtinyt ottaa kuvia, ei voi olla enää este eikä hidaste kirjoittamiselle. Sekin on ärsyttänyt. Ei ärsytä enää.

Tänään ostin halppiksesta maailman parhaat eväät flunssaiselle. Suklaata, eucalyptus-pastilleja, sitruunaa ja inkivääriä. En ole pääsyt Kokkolaan ostamaan inkivääriteetä, joten päätin läträtä itse. Sitruunaviipale ja inkivääriä ja hunajaa keitettyyn veteen, niin kyllä lähtee kurkkukipu ja ääni tulee takaisin. Ainakin minulla. Ja maistuukin hyvälle.

Mulla on ollut niin ikävä tätä kaikkea. Paljon ihania ihmisiä ympärillä koko ajan. Edes vähän rytmiä kaikkeen. Saa olla ja elää. Olen myös muuttanut, vähän syrjäisemmäksi ihan siitä keskeltä kaikkea. Ei se matka oikeasti ole kuin muutama sata metriä, mutta Kaustisen mittakaavassa se on aika paljon. Hassua, että tuommoiseen tottuu, että viisisataa metriä tuntuu välillä tosi pitkältä, mutta heti kun täältä lähtee jonnekin muualle, tai vaikka lenkille, se tuntuu taas ihan normaalilta.

Meillä on maailman ihanin keittiö. Sanoinkin yksi päivä kämppikselleni, että täällä tuoksuu oikeasti koti, kun täällä laittaa ruokaa. Tämä on oikeasti ensimmäinen koti Kaustisella, joka tuntuu kodilta. Täällä on kiva ja hyvä olla. Voisin vain istua keittiössä koko päivän ja jutella kavereitten kanssa. Tai oikeastaan olen tehnytkin sen, monestikin. Se on vain niin kiva. Ja koko talo on kiva ja kodikas. Koti. Tuparitkin oli ihanat, kun aluksi istuttiin vain pienemmällä porukalla ja syötiin hyviä ruokia. Se oli tosi hämmentävää, eikä mistään meinannut tulla mitään, kun kaikki maistui niin hyvälle, ja vuohenjuusto-hillo yhdistelmän jälkeiset reaktiot olivat jotain käsittämätöntä. Mutta käsittämättömältä se maistuikin.

Olin niin onnellinen, kun yksi päivä makoilin kaverin sängyllä ja kuuntelin kun se soitti pianoa. Olisin voinut makoilla siinä ikuisuuden. Ja teinkin sitä keväällä tosi paljon, ja yleensä sitten nukahdin siihen. Ei sitä voi selittää, sellainen on aina vaan niin hieno hetki, joka kerta. Joku niin älyttömän tärkeä ettei sitä voi käsittää on siinä lähellä, sitten se vielä soittaa, ja laulaa, ja minä kuuntelen. Ja olen onnellinen.

Mitä sitten käy, kun sitä ei enää ole?