valtionrautateillä

Ihmiset rinkat selässään ja matkalaukut käsissään. Odotus. Into ja haikeus. Lapin kesäilta. Auringonpaiste. Laituri täynnä ihmisiä. Laituri, josta alkaa niin monta tarinaa, ja johon päättyy yhtä monta. Kyyneleitä, sekä jälleennäkemisen onnesta että jo valmiista ikävästä, vaikka toinen on vielä siinä. Perheitä lähdössä omalle kesälomamatkalleen, nuoria miehiä menossa sotimaan morsiamensa saattelemina. Pakomatkoja. Uusia alkuja. Jokainen matka on uusi alku. Koskaan ei voi tietää mitä käy. Pitää muistaa uskaltaa. Uskaltaa hypätä tuntemattomaan. Aurinko alkaa laskea, vaikkei sen pitäisi. En minä tuollaiseen ole tottunut. Vaikka ihan nätti auringonlasku onkin, sitä en voi kiistää. Laskeekohan se tuosta vielä vai alkaakohan se jo pian nousta? Ehkä valvon yön ja seuraan mitä tapahtuu. Ihan vain, että vastaisuudessa tietää. Sitten aamulla menen aamukahville ravintolavaunuun. Siellä tapaan uuden ihmisen ja puhun säästä, kuten tapana on. Vaikkei kukaan sitä ikinä ajattele tai tarkoituksella tee, alkaa joku kuitenkin toimittaa siitä, kuinka kiva kun kesä on tullut, kun tuolla rovaniemellä oli melekosen viliponen vielä. Siinä on pieni mahdollisuus, että puheenaihe vaihtuu vaikka paikkakuntiin, mutta todennäköisesti kukaan ei uskalla alitajuisesti tehdä päätöstä. Sää on ihan riittävä puheenaihe ventovieraiden kanssa, ei niillekään nyt ihan kaikkea tarvi kertoa, pahimmassa tapauksessa tutustuttaisiin vielä paremminkin, ja miten sitten kun eri puolilla suomea asutaan. Näyttäisi hieman siltä, ettei aurinko enää enempää laske, vaikka tokkopa tuosta tietää. Tekisi mieli yhtä kaljaa, mutta ravintolavaunussa on kuitenkin niin kallista. Ja voi joutua puhumaan säästä. On tämäkin touhua, tukitaan nyt pieni masiina täyteen ihmisiä, että ne pääsisivät pois kotoa. Sitten ne kaikki toisilleen ventovieraat ihmiset välttelevät katseillaan toisia ja toivoisivat vain olevansa pian perillä. Kyyhöttävät paikallaan puhelimensa ja kuulokkeidensa kanssa, kun takana istuu kuitenkin pari kovaäänistä kaverusta matkalla jonnekin, tai vielä pahempaa, se lapsiperhe joka on matkalla kesälomalle, huutavat kaikki neljä kuitenkin kilpaa koko matkan. Ei ole mistään kotosin tuommonen. Saattaa muuten olla, ettei tuo aurinko nouse ollenkaan, kun näkyy niin kovin tummia sadepilviä joka paikassa. Ukkonenhan tästä vielä puuttuisi! Iskee vielä johonkin tolppaan, mikä saa kaikki junat oikosulkuun ja pysähdyksiin moneksi tunniksi, sähköllä kun nämäkin nykyään kaikki toimivat. Siinä sitä sitten ihmetellään ventovieraiden kanssa junassa keskellä ei mitään metsässä, kohta varmaan leviää metsäpalokin ja jäädään saarroksiin ja kuollaan kaikki. Tietenkin nuo sadepilvet saattavat jäädä tänne pohjois-pohjanmaallekin ja etelässä paistaakin aurinko ja on ihan kesä, niin ihmiset voivat taas jauhaa säästä. Matkan puoliväli. Normaalisti jäisin tässä pois, mutta en nyt. En enää. Jatkan päätepysäkille saakka.

"mitä käy"

Bussissa istuessa tulee aina sellainen olo, että kaikki on ihan hyvin. Oikeastaan mikään ei ole huonosti. Voi vaan olla. Ja olla matkalla jonnekin, jossa on aina jotain uutta ja kivaa. Varsinkin, jos saa matkata kivojen ihmisten kanssa, on se aivan erityisen kivaa. Mielenkiintoista tää bussissa istumisen mukavuuden löytäminen on siksikin, että ennen en jaksanut tätä touhua yhtään, maksoin vaikka sen kolmekymppiä enemmän päästäkseni junalla. Ehkä kulunut talvi on vaikuttanut asiaan, mutta en kyllä ihan täysin usko siihenkään. Ja kuitenkin, kun yleensä istumista on vähintään viisi tuntia, seinäjoelta helsinkiin. Maisemat vaan vilahtaa ohi, puita ja peltoja toistensa perään, loputtomuuksiin. Tässä on silti hyvä. Kauhean hyvä. Päässä alkoi soimaan "perillä" on tuolla edessämme jossain, mennään mutta ajetaan hiljempaa, toivon ettei matka loppuis ollenkaan.

Perillä on tuolla edessämme jossain.

"Mitähän tässä elämässä käy" on kuulunut viimisen viikon aikana aika monta kertaa pianonsoittajan suusta. Kauhean hankalia kysymyksiä. Mitä käy, milloin ja missä on perillä, vai onko edes ikinä? Luulen ettei ikinä. Eikä oikein mitenkään jaksaisi miettiä nyt tuommoisia. Viikon päästä seistään ktk:n lavalla lakit päässä. Niin vain minäkin, vaikken siihen kauhena sen englannin epätoivon jälkeen uskonut. Vielä viikko kaustista tähän väliin. Tai enää viikko. Nyt en ehkä ala filosofoimaan kaustisen merkitystä sen enempää, teen sen myöhemmin. Ei viittis täälä onnibussissa ruveta rääkymään.

Saa nähdä, aukooko maailmankaikkeus taas päätä mulle ja pianonsoittajalle vaihtamattomista pyyhkijänsulista. Tähän mennessä joka kerta, kun ajomatka on ollut yli kolmekymmentä kilometriä, ja vaikka koko päivän olisi paistanut, alkaa varmasti sataa viimeistään kun ollaan ajettu jonkin matkaa. Jäätelö on myös aika hyvä aamupala-lounas-päivällinen combo. Ei oo tullut edes huono olo, eikä ole nälkäkään. Ihan silleen vinkkinä vaikka kaikille jotka pähkäilee yo-mekon ostoa viimeiseen asti, onnibus uhkaa lähteä ja ainut vaihtoehto on spiceice. Aika hyvä vaihtoehto.

Voi oli kyllä niin kiva muutama päivä helsinkiä ja hengailua! Liikaa käveltyjä kilometrejä, epätoivoa, toivoa, rakkoja jaloissa ja vihdoin löytyneet yo-lelut ja lakit paitsi kengät, haitarin kanssa seikkailua ja roosakin löytyi eikä kukaan mennyt hukkaan, vieläkään.

Paha kuunnella spotifysta mitään omia soittolistoja, kun yhtäkkiä jonkun biisin alkaessa saattaa vaan alkaa polttelemaan alaluomia ja sitten saa taas keräillä ittiään.

Oon kans pohtinut, miten olenkin sattunut tutustumaan niin huippuihin ihmisiin. Ihan sama missä oon, sielä on aina joitakin, joille voi soittaa ja mennä leikkimään. Uskaltaisin melekeen väittää, et kaikki jotka tätä lukee, voi uskaltaa ymmärtää kuuluvansa tuohon kategoriaan. Ja varmasti on niitäkin, jotka eivät lue, joiden tahtoisin lukevan, ihan vain että tietäisivät. Huippu elämä. 

Loppu sanat kesken.

Ei koskaan saa uskoa onnen kääntyvän

Kello on tasan keskiyö.

"Laitetaanko nukkumaan vai leivotaanko piirakkaa?"

"Minä keitän kahavit."

Korvapuusteja, marenkipiirakkaa, puoli kiloa suklaata.

Riittää, että ollaan hiljaa

istutaan keittiössä

siinä samaisessa, missä olen viimeisen vuoden aikana viettänyt

aika monta kymmentä tuntia

ihan vain istuen koska sinä.

Mietitään vielä sitä, kun

Vähäposteljooni koputti Mozartia meidän oveen

tasan kaksi vuotta sitten keskellä yötä.

Ja kysyi sitten kuinka paljon tällä hetkellä vituttaa yhestä kymmeneen

vastasit yheksän puoli ja se tarjosi kaljaa.

Silmien räpsyttely ei auta mitään

alaluomissa alkaa kirvellä

pala kurkussa.

Tanssitaan ulkona kaatosateessa
vaikka on huhtikuu

kahdelta yöllä

pimeässä

lauletaan

nauretaan

"ei me mitään häätöä enää voida saada"

Kylmät pisarat alkavat jäädyttää paljaita käsivarsia

pakko siirtyä sisälle

ja pakolliset pmmp-reivit

tämä voi olla koko elämämme ihanin päivä

ole siinä lähellä ota mua kädestä.

Huudetaan parvekkeelta ei saa tulla jatkoille.

Aino, Aino, Aino.

Joka päivä ja jokaikinen yö.

Kuka sä oot ja mitä teet mun edessäni kello viis.

Take on me.

Kaikki vaan tapahtuu.

Kannattaa kokeilla itsensä häpäisyä, kokeilin, oon vielä hengissä.

Kyynelii alle luomien, tänään mua venaa onnellinen huominen.

Ei tää voi olla vielä ohi.

Jätä mulle edes verhot keittiön ikkunaan

saat ne toukokuun lopussa takaisin.

Hei Aino älä mee, mitä tää nyt on?

Eihän nää oo jäähyväiset

vaikka silti,

sanotaan nähdään taas.

Ei mua nyt enää väsytä.

Aino, Aino, Aino.

Valvotun yön valssia nonstoppina

Jos jotain olen viimeisten viikkojen aikana oppinut, niin sen, että jos meinaat tehdä jotain radikaalia muutosta hiuksille, mene suosiolla suoraan kampaajalle, etenkin jos olet kärsimätön. Pääset taatusti halvemmalla ja helpommalla ja nopeammalla, ainakin tämän pituisilla hiuksilla kuin mitä minä omistan. Myös sen olen oppinut, että glögi pelastaa maailman, lukeminen ja kirjoittaminen on ylikivaa, epä-paikallaanoleminen myös, ihmiset on tosi kivoja, ja koulu loppuu ihan kohta. Tai siis huomenna. Sekin on kivaa, kun tajuaa, ettei unirytmi olekaan ihan hukassa silloin kun sitä tarvitsisi.

En keksi taaskaan mitään huonoja asioita, muuta kuin että koulu stressaa tosi paljon, mutta senkin unohtamisessa olen ollut mestari. Ei siis mitään hätää, ja kävin taas pörräämässä Helsingissä, ensimmäiset ennakkotehtävät on toivottavasti perillä ja kamarimusiikkiviikkokin on ohi. Niskasta pitäisi ottaa kiinni, mutta vähän aikaa kyllä levähdän torstain tekstitaidon jälkeen ja vaivun epäsosiaalisuuteen. Tai lähden Helsinkiin. Tai vaivun horrokseen kämpillä ja soittelen ja kuuntelen kansanmusiikkia, vielä vähän lisää. Se ei ota loppuakseen, ei soitettuna eikä spotifysta, mutta en valita. Festareitakin olen fiilistellyt, ihan vain koska Jaerv ja Väsen, en käsitä vieläkään.

Kamarimusiikkiviikko oli vallan kiva, niin kuin tämäniltainen kamukonsertti Pelimannitalollakin. On vissiin kamalan rankkaa tutustua uusiin ihmisiin, kun nämä horrokseenvaipumisepäsosiaalisuusajatukset ovat kovin vahvoja. Menisivät pois.

Uudelle puhelimelle annetaan koti, hyvä se ei ole pidemmällä tähtäimellä, mutta koti kumminkin, muutamaksi päiväksi. Minuahan ei tosiaan kauheasti puhelimesta ole kohta viikkoon tavoittanut. Mutta oikeasti, tämä on ollut yllättävän hauskaa, sietäisi muidenkin kokeilla! On niin kivaa kun ei ole tasan mitään syytä räplätä puhelinta koko ajan.

Tällä hetkellä mikään ei ole kivempaa kuin ajatus siitä, että lukuloma alkaa huomena.

Terveisin abiturientti, joka sai todennäköisesti lievän aivotärähdyksen päivällä koulun lattialla pyöriessään, valkoisen tiiliseinän tullessa vastaan.

Kuuenkympin kameratoloppia, suklaata ja pakkasta

Miksi aloittaminen on lähes aina kaikista vaikeinta, melkein ihan kaiken suhteen? Taas on sata asiaa ja kaikki unohtuu heti kun alkaa kirjoittaa, mutta ainakin siinä oli ensimmäinen lause, ja sitä ennen oli vähän ulkoasun muutoksia koska kyllästyin, tai olin ollut kyllästynyt jo kauan, ja vähän vituillaanhan tämä nyt on vieläkin ja hnnngh. Ehkä tää taas tästä. Päällimmäisenä se, kuinka suunnattoman vihainen olin maailmalle katsottuani Thinspiration-leffan. Vaikka se onkin vain leffa, mikä tässä maailmassa menee vikaan? miksimiksimiksi. En ole oikeastaan pystynyt muodostamaan mitään sanoja, oon vaan äärettömän vihainen ja lapsellisen provosoitunut, muttakun. hnnnnngh.

Marras-joulukuun reissasin pitkin maita ja mantuja muka-hyvillä-tekosyillä sekä saikkuilin erittäin ahkerasti, eikä mua koulussa ole vissiin kauheasti näkynyt. Olavi Uusivirta vieraili Kaustisella, ja, niin. Niin. Mahtava keikkakokemus. En osaa sanoa muuta. Pitäisi vissiin vähän tsempata vielä tämä toivottavasti viimeinen jakso ikinä loppuun asti ja hyi kirjoitukset. Joululoma on ollut äärettömän lyhyt, mutta samalla äärettömän pitkä, sen alkamisesta on ikuisuus, muttei kuitenkaan. Ensin pikkujouluiltiin perinteisesti Roosan kanssa Kaustisella perjantaina ja syötiin kauheasti, sitten lähdin Lestijärven kautta kotiin, ja voi että koko lomanaloitus oli niiin mukava. Kotona sitten en ole tehnytkään mitään, en tasan yhtään mitään. Vähän ajellut kelkalla, seikkaillut metsissä, ollut onnellinen kolmenkymmenen asteen pakkasesta, käytiin mäessä Pyhällä ja hmmm siinä se taisi ollakin. Tainnut maistella myös luvattoman monta minttukaakaota loman aikana. Kuvannut luvattoman vähän. Ollut sosiaalisuusvajeessa, sitten tuli Iina pohjoiseen ja pelasti. Uusi vuosi vaihtui Rovaniemellä seikkaillessa, ensin kierrettiin kaupungilla ihan koko päivä, illalla käytiiin katsomassa raketit pohjanhovin rannassa ja siitä alkoi seikkailu, mistä ei sen enempää:----D seuraava päivä nukuttiin, enkä muista milloin olen viimeksi nukkunut koko päivän ja noin epätoivoisena elämästä. Nyt suuntana on Kaustinen ja sitten en tiedäkään mitään vaikka kauheasti pitäisi tehdä. Pitäisi. Ehkä vain otan ja teen, mutta vasta, kun pääsen Kaustiselle, sen olen luvannut.

Uudenvuoden lupaukset ovat turhia, tai niin, argumentit 5/5 en ole koskaan kauheasti vaivautunut edes yrittämään, sillä ei siitä kuitenkaan mitään tule. Hui, kun tuokin lause kuulosti niin tutulta, minulta ehkä puolitoista vuotta sitten. Olin jo unohtanut, että kuulin tuon suustani lähes päivittäin. En tiedä miksi, mutta en enää edes muista, milloin tätä edellisen kerran olen tuon sanonut. Aika hauskaa miettiä, kuinka paljon on muuttunut lukion aikana, ihan kaikilla tavoilla. Taas olen sanaton. Olenko minä ollut aina vain niin pessimistinen tai jotain, vai onko itseensä uskominen oikeasti aliarvostettua? Lähes kaikki taisi muuttua kun lähdin pois kotoa Kaustiselle, mutta sanon vieläkin, ja tulen todennäköisesti aina sanomaan, että se oli elämäni paras päätös, ainakin tähän asti. En kuitenkaan lupaa mitään, tai ainakaan muuta kuin yrittää.

Harvinaisen sekava postaus, jossa on kauheasti kaikkea ja silti puuttuu puolet. Istun autossa, Iina jää Ouluun junalle ja minä jatkan autolla. Olen erittäin onnellinen uuden koneen akunkestosta verrattuna lenovoni kahteenkymmeneen minuuttiin. Ollaan kirvattu koko matka kudenkympin rajoituksia ja kameratolppia, joita on rollo-oulu väli heti heitelty aivan täyteen. Radio ei täällä perämettässä kuulu, onneksi on spotify. Wiskari laulaa Sirpan kanssa lampille muuttamisesta, siitä olen satavarma.