"Tässä keittiössä tuoksuu oikeasti koti, kun täällä laittaa ruokaa"

En ymmärrä enää mitään. Kaikki on ihan hämärää. Tai koulujen alun univelalla ja neljän päivän sairastamisella voi olla vaikutusta asiaan, mutta silti. Kaveri sanoi äsken, että tämä ei ole enää kaukana jostain saippuasarjasta. Myönsin heti. Preliminääri ja kirjoitukset pelottaa, eikä tää sairastelu auta yhtään, kun ei jaksa muuta kuin nukkua, ja vähän yrittää olla sosiaalinen. Olinhan minä jo kokonaisen viikon melkein koulussa. Kauheasti pitäisi yrittää koko ajan saada jotain aikaan. En jaksaisi stressata. Ja oon kyllä välillä vähän turhan hyvä ignooraamaan kaiken stressaavan. Päätin myös, että se, etten ole jaksanut tai ehtinyt ottaa kuvia, ei voi olla enää este eikä hidaste kirjoittamiselle. Sekin on ärsyttänyt. Ei ärsytä enää.

Tänään ostin halppiksesta maailman parhaat eväät flunssaiselle. Suklaata, eucalyptus-pastilleja, sitruunaa ja inkivääriä. En ole pääsyt Kokkolaan ostamaan inkivääriteetä, joten päätin läträtä itse. Sitruunaviipale ja inkivääriä ja hunajaa keitettyyn veteen, niin kyllä lähtee kurkkukipu ja ääni tulee takaisin. Ainakin minulla. Ja maistuukin hyvälle.

Mulla on ollut niin ikävä tätä kaikkea. Paljon ihania ihmisiä ympärillä koko ajan. Edes vähän rytmiä kaikkeen. Saa olla ja elää. Olen myös muuttanut, vähän syrjäisemmäksi ihan siitä keskeltä kaikkea. Ei se matka oikeasti ole kuin muutama sata metriä, mutta Kaustisen mittakaavassa se on aika paljon. Hassua, että tuommoiseen tottuu, että viisisataa metriä tuntuu välillä tosi pitkältä, mutta heti kun täältä lähtee jonnekin muualle, tai vaikka lenkille, se tuntuu taas ihan normaalilta.

Meillä on maailman ihanin keittiö. Sanoinkin yksi päivä kämppikselleni, että täällä tuoksuu oikeasti koti, kun täällä laittaa ruokaa. Tämä on oikeasti ensimmäinen koti Kaustisella, joka tuntuu kodilta. Täällä on kiva ja hyvä olla. Voisin vain istua keittiössä koko päivän ja jutella kavereitten kanssa. Tai oikeastaan olen tehnytkin sen, monestikin. Se on vain niin kiva. Ja koko talo on kiva ja kodikas. Koti. Tuparitkin oli ihanat, kun aluksi istuttiin vain pienemmällä porukalla ja syötiin hyviä ruokia. Se oli tosi hämmentävää, eikä mistään meinannut tulla mitään, kun kaikki maistui niin hyvälle, ja vuohenjuusto-hillo yhdistelmän jälkeiset reaktiot olivat jotain käsittämätöntä. Mutta käsittämättömältä se maistuikin.

Olin niin onnellinen, kun yksi päivä makoilin kaverin sängyllä ja kuuntelin kun se soitti pianoa. Olisin voinut makoilla siinä ikuisuuden. Ja teinkin sitä keväällä tosi paljon, ja yleensä sitten nukahdin siihen. Ei sitä voi selittää, sellainen on aina vaan niin hieno hetki, joka kerta. Joku niin älyttömän tärkeä ettei sitä voi käsittää on siinä lähellä, sitten se vielä soittaa, ja laulaa, ja minä kuuntelen. Ja olen onnellinen.

Mitä sitten käy, kun sitä ei enää ole?

Yksi yö vielä

Silloin kun olin pieni, kaikki pitemmät ajat laskettiin öissä, ei päivissä, kuten on tapana. Kuinka monta yötä täytyy vielä nukkua, että joku päivä tulee. Ei kai sillä mitään merkitystä ole, laskeeko öissä vai päivissä, mutta tuli vain mieleeni. Yhden yön päästä olen siis täysi-ikäinen.

Nyt olen viettänyt kahdet syntymäpäiväkahvit, syönyt kakkua ja piirakoita koko syksyn edestä, istunut sisällä verhot kiinni ja käynyt jo myöhässä olevia kuvia läpi, ollut iloinen hetkellisestä ilman viilenemisestä ja siitä, että on saanut pitää välillä jotain muuta päällä kuin shortseja ja toppia. Syönyt merkkareita ottaessani kuvia ja lähes itkenyt kun keskittyessäni olen purrut hampaita yhteen, ja sitten olen yrittänyt saada hampaita irti toisistaan. Istunut onnellisena moottoripyörän kyydissä. Hymyillyt. Paininut veljeni kanssa. Jäänyt ulos avaimet ja koirat sisällä. Istunut takapihalla ja katsellut loppumatonta ukkosta kolme päivää. Valvonut ensimmäistä kertaa koko kesän aikana ilman mitään syytä melkein aamuun asti, ihan vain koska en halunnut mennä nukkumaan. Iloinnut valoisista öistä, käynyt mustikassa, syönyt mahan täyteen mansikoita.

Varannut ajan pankkiin ja saanut freelancer-verokortin. Tehnyt osoitteenmuutoksen.

Nyt istun junassa matkalla etelään. Tai eihän pohjanmaa pohjanmaalaisen näkökulmasta ole etelässä, mutta lappilaisen mielestä on. Pelkään ja odotan innolla ensi vuotta, molempia yhtä paljon.

Eilen turhauduin pakatessani tavaroitani. Kun joku kysyy minulta missä asun, en osaa vastata. En vain osaa. En ole enää kemijärveläinen, enhän asu sielä enää kuin muutaman hassun viikon vuodesta, jos sitäkään. Rovaniemeläinen en ole koskaan ollutkaan, enkä varmaan tule olemaankaan, vaikka kirjani siellä ovat olleetkin. Kaustislainenkaan en ole, vaikka kirjanihan ovat siellä nykyään. Enkä oikein edes asu missään, vaikka Kaustisellahan asun. Periaatteessa. En tiedä mitään enää.

Hyppää kyytiin ja kaikki on vielä mahdollista. Minä hyppään. Onhan minulla vielä aikaa pohtia missä asun. Olen päättänyt, yritän unohtaa nämä turhautumiskohtaukset ja ottaa siitä kaiken irti, etten asu oikeen missään. Mikään ei sido minua mihinkään.


Minun suusta on kuulunut viimeisen kolmen viikon aikana melko monta kertaa "en halua kasvaa isoksi, en halua miettiä asioita", ja vastaus on ollut aina kannustavaa luokkaa "ootappa vaan". En kuitenkaan ole jaksanut ajatella tuota sen enempää negatiivisesti. Kyllä mun siivet kantaa. Toisinaan vähän turhan korkealle.