Ihmiset rinkat selässään ja matkalaukut käsissään. Odotus. Into ja haikeus. Lapin kesäilta. Auringonpaiste. Laituri täynnä ihmisiä. Laituri, josta alkaa niin monta tarinaa, ja johon päättyy yhtä monta. Kyyneleitä, sekä jälleennäkemisen onnesta että jo valmiista ikävästä, vaikka toinen on vielä siinä. Perheitä lähdössä omalle kesälomamatkalleen, nuoria miehiä menossa sotimaan morsiamensa saattelemina. Pakomatkoja. Uusia alkuja. Jokainen matka on uusi alku. Koskaan ei voi tietää mitä käy. Pitää muistaa uskaltaa. Uskaltaa hypätä tuntemattomaan. Aurinko alkaa laskea, vaikkei sen pitäisi. En minä tuollaiseen ole tottunut. Vaikka ihan nätti auringonlasku onkin, sitä en voi kiistää. Laskeekohan se tuosta vielä vai alkaakohan se jo pian nousta? Ehkä valvon yön ja seuraan mitä tapahtuu. Ihan vain, että vastaisuudessa tietää. Sitten aamulla menen aamukahville ravintolavaunuun. Siellä tapaan uuden ihmisen ja puhun säästä, kuten tapana on. Vaikkei kukaan sitä ikinä ajattele tai tarkoituksella tee, alkaa joku kuitenkin toimittaa siitä, kuinka kiva kun kesä on tullut, kun tuolla rovaniemellä oli melekosen viliponen vielä. Siinä on pieni mahdollisuus, että puheenaihe vaihtuu vaikka paikkakuntiin, mutta todennäköisesti kukaan ei uskalla alitajuisesti tehdä päätöstä. Sää on ihan riittävä puheenaihe ventovieraiden kanssa, ei niillekään nyt ihan kaikkea tarvi kertoa, pahimmassa tapauksessa tutustuttaisiin vielä paremminkin, ja miten sitten kun eri puolilla suomea asutaan. Näyttäisi hieman siltä, ettei aurinko enää enempää laske, vaikka tokkopa tuosta tietää. Tekisi mieli yhtä kaljaa, mutta ravintolavaunussa on kuitenkin niin kallista. Ja voi joutua puhumaan säästä. On tämäkin touhua, tukitaan nyt pieni masiina täyteen ihmisiä, että ne pääsisivät pois kotoa. Sitten ne kaikki toisilleen ventovieraat ihmiset välttelevät katseillaan toisia ja toivoisivat vain olevansa pian perillä. Kyyhöttävät paikallaan puhelimensa ja kuulokkeidensa kanssa, kun takana istuu kuitenkin pari kovaäänistä kaverusta matkalla jonnekin, tai vielä pahempaa, se lapsiperhe joka on matkalla kesälomalle, huutavat kaikki neljä kuitenkin kilpaa koko matkan. Ei ole mistään kotosin tuommonen. Saattaa muuten olla, ettei tuo aurinko nouse ollenkaan, kun näkyy niin kovin tummia sadepilviä joka paikassa. Ukkonenhan tästä vielä puuttuisi! Iskee vielä johonkin tolppaan, mikä saa kaikki junat oikosulkuun ja pysähdyksiin moneksi tunniksi, sähköllä kun nämäkin nykyään kaikki toimivat. Siinä sitä sitten ihmetellään ventovieraiden kanssa junassa keskellä ei mitään metsässä, kohta varmaan leviää metsäpalokin ja jäädään saarroksiin ja kuollaan kaikki. Tietenkin nuo sadepilvet saattavat jäädä tänne pohjois-pohjanmaallekin ja etelässä paistaakin aurinko ja on ihan kesä, niin ihmiset voivat taas jauhaa säästä. Matkan puoliväli. Normaalisti jäisin tässä pois, mutta en nyt. En enää. Jatkan päätepysäkille saakka.
