pää älä huuda mulle

Nii. Miksi mulla on melekeen samanlainen tulevaisuusapuamitämäteen- hämmennys kuin viime keväänä, kun piti miettiä hakuja ja lukea kirjoituksiin ja oottaa tulevaa abiristeilyä ja elää viimeisiä aikoja ja kaikkea muuta musalukiohypejuttua, millä ei ole mitään tekemistä nykyhetken kanssa? Muutenkin kaikki on jotenkin ihan hämmentävää. Ei pitäisi olla. Kaikkihan on mietitty ainakin ensi kevääseen saakka. Sitä paitsi ehkä ensimmäistä kertaa kotoa muuttamisen jälkeen mulla on ollut oikeasti koti-ikävä. Tai on vähän turhan paljon. Vaikka siitähän on kohta neljä vuotta. Miten kaikki on yhtäkkiä ihan miten sattuu hujanhajan, vaikka kaikki on ihan järjestyksessä? Oikeastaan paremmin järjestyksessä kuin koskaan ennen.

Sitten alkaa miettiä, onko sittenkään hyvä näin. Sitten alkaa miettiä, mitä pitäisi muuttaa. Pitäisikö muuttaa. Mitä se mitään hyödyttäisi. Ei mitään. Kai. Kuinka kauan olen näin. Mitähän teen kahden, viiden tai kymmenen vuoden päästä. Pitääkö oottaa sinne asti vai saanko kaiken, tai jotain, nyt heti ja mitä se edes on. Odottaa jotain, vaikkei tiedä mitä odottaa. Haluaa jotain, ei tiedä mitä haluaa. Mistä minä tiedän, miten minun täytyy pelata korttini nyt, että se auttaisi jatkossakin, eikä mahdollisesti sabotoisi jotain? Mistä minä tiedän. En voi ymmärtää, että nämä ovat tasan samoja ajatuksia kuin tasan vuosi sitten. Tai no, todennäköisesti vuodenkin päästä. Mistä minä tiedän. Miksei joku voisi vaikka tietää puolestani. Voisin vain mennä, kysyä, kuunnella ja tehdä ja kaikki olisi hyvin. Tai tiedänhän minä vastauksen, mutta en jaksaisi miettiä ja stressata.

Positiivista on kai se, että tällä hetkellä mulla on kaikki pallot hallussa, mitä olen ilmaan heittänyt. Tavallaan parempi tilanne kuin vuosi sitten. Toisaalta tekisi mieli alkaa haalia pikkuhiljaa lisää palloja, kun tämä alkaa nyt toimia. Jos koti-ikäväkin menisi jonnekin piiloon ainakin vähäksi aikaa, kun olisi muutama pallo enemmän. Helsingissä erivärisiä palloja on vain aika paljon enemmän kuin kaustisella. Mistä minä tiedän, mikä olisi kivoimman värinen? Tai tiedänhän minä senkin. Sellainen mustaharmaa, karvainen, jonka silmiä ei näy, ilo on suunnaton ja energia loputon. Sen koti on vain kahdeksansadankolmenkymmenenyhden kilometrin päässä minusta. Minusta sen pitäisi olla saman verran tännempänä.

Nyt on ollut ihan hurjan kivaa olla koulussa pitkästä aikaa, hurjan kivojen ihmisten kanssa. Aika hurjaa olla kokonaiset puolitoista viikkoa koulussa yhteen menoon. Siitäkin on ihan kohta vuosi, kun olen viimeksi vastaavan suorituksen tehnyt. Älyttömän kivaa on siitäkin huolimatta ollut. Ja on. Taas loppuu sanat. Töiden suhteen olen kuluneen vuoden istunut vuoristoradassa, joka on ollut ihan älytön ja huippu, ja ihmiset kivoimpia ja vauhti jyrkimmissä mäissä tajuton. Mutta sehän on parasta.

En vaan jaksaisi olla paikallaan. Yhtään. Välillä kaksi viikkoa helsingissä tuntuu siltä, etten osaa enää olla. Pienestä asti kai mulle on kitisty siitä etten ole ikinä kotona, aina luijaamassa jossakin. Ei kaikki ilmeisesti vaan osaa. Tai ehkä minäkin joskus rauhotun. Tai sitten en. Kuinkahan paljon maksaisi onnibus tampereelle ylihuomenna? Tai pohjanmaalle. Tai lappiin. Tai sitten yritän vaan keskittyä ja laittaa loput tuhatviissataa hääkeikkakuvaa järjestykseen. Sittenkö ne on, sitten menen laskemaan mäkiä, kun tääläkin on nyt kerta talavi.